Pintahiivaoluet

Olut on yksi suosituimmista juomista Suomessa ja monissa maailman maissa. Perinteisen oluen raaka-aineita ovat ohra, mallas ja humala. Millainen oluttyyppi pintahiivaolut on ja miten sitä valmistetaan? Se selviää tässä tekstissä, jonka jälkeen esittelemme joitakin yleisiä pintahiivaoluita.

Pintahiivaoluen valmistamisessa ohra mallastetaan idättämällä sitä vedessä, jolloin tärkkelyksestä tulee käymiskelpoista sokeria. Sen jälkeen mallas paahdetaan ja rouhitaan. Paahtamisen voimakkuudesta riippuu oluen tummuusaste. Tämän jälkeen mallas keitetään mäskiksi, jolloin maltaan aineet saavat liuenneen muodon ja tuotos siivilöidään vierteeksi. Seuraavaksi vierre keitetään humalien kanssa ja jäähdytetään huoneenlämpöiseksi. Jäähtynyt olut pistetään tiiviiseen astiaan, jolloin käymisprosessi alkaa. Siihen lisätään vielä hiivaa. Muutaman viikon kuluttua olut laitetaan pulloon tai tynnyriin käymään. Olutta voidaan valmistaa ohrasta ja vehnästä, mutta myös ruis- ja maissioluita on myynnissä.

Pintahiivaoluet ovat usein englantilaistyyppisiä ale-oluita. Ale-oluille tyypillisiä ominaisuuksia ovat täyteläisyys sekä hedelmäisyys, joka johtuu hiivasta. Ale-oluiden makuskaala on hyvin laaja; se vaihtelee kuivasta makeaan ja kellertävästä punaisen kautta mustaan. Real Ale on brittiläinen, punainen ja varsin mieto aletyyppi. Sen käymisprosessi jatkuu mahdollisesti vielä panimon ulkopuolella. Brown ale on ruskeaa pintahiivaolutta, joka oli varsin suosittu oluttyyppi 1700-luvulla ja se yleistyi uudelleen 1900-luvulla. Se on usein varsin makeaa, hedelmäistä ja myös varsin mietoa. Lisäksi siinä on vähemmän humalaa kuin pale alessa ja se on täyteläisempää. Sille ovat ominaisia meripihkaisesta ruskeaan ulottuvat värit sekä pähkinäiset maut. Riippuen maltaista myös paahteisuutta voi esiintyä. Humalointi ja alkoholipitoisuus ovat varsin mietoja, mutta uudemmat tämän oluttyypin edustajat saattavat olla vahvemmin humaloituja.

India Pale Ale

India Pale ale on pintahiivaoluttyypi, joka on kehitetty 1700-luvun Britanniassa, kun haluttiin kehitellä pitkän merimatkan kestävä olut. Siitä tehtiin normaalia vahvempaa ja siihen lisättiin humalaa, jotta se ei pilaantuisi. Moderni IPA on sen sijaan pääasiallisesti amerikkalainen oluttyyli. IPA-tyyliset oluet ovatkin erityisen suosittuja Yhdysvalloissa. Niissä suositaan amerikkalaisten humalalajikkeiden käyttöä. Esimerkkejä näistä ovat muun muassa Cascade ja Chinook. Etelä-Kalifornian vahvoja IPA-oluita kutsutaan nimellä West Coast IPA. Sen sijaan East Coast IPA muistuttaa enemmän brittityylisiä IPA-oluita. Uutena trendinä ovat 2010-luvulla valmistetut yhden humalalajikkeen Single Hop -oluet. Yhdysvaltalaiset IPA-oluet ovat edelleen vahvempia kuin englantilaiset IPA-oluet. Viime vuosina IPA-oluista on tullut eräänlainen muoti-ilmiö ja monet pienpanimot valmistavat IPA-tyyppisiä oluita. Aina laatu ei ole välttämättä sitä, mihin on totuttu perinteisissä oluissa.

Vehnäoluet

Hefeweizen on tyypillisin saksalainen vehnäolut. Se on vaaleaa ja suodattamatonta. Se on erinomainen kesäjuoma ja janojuoma esimerkiksi urheilusuorituksen jälkeen. Vehnäoluet sisältävät yleensä vähän humalaa. Suodatettu vehnäolut on nimeltään kristallklar. Vehnäoluet turvottavat vatsaa huomattavasti enemmän kuin ohrasta tehdyt oluet. Dunkelweizen on tumma vehnäolut. Ne ovat raikkaita ja hedelmäisiä. Humalaa ei tummissa vehnäoluissakaan juuri ole, mutta alkoholia niissä on usein enemmän. Kaikista vahvimpia dunkelweizeneita kutsutaan weizenbockeiksi. Belgialaisia vehnäoluita nimitetään witbieriksi. Sana tulee flaamin/hollannin kielestä. Myös belgialaistyyppisissä vehnäoluissa on hyvin vähän tai ei lainkaan humalaa. Gruut on keskiajalta käytössä ollut vaihtoehto humalalle. Nykyisin gruut koostuu yleensä korianterista ja appelsiinista. Witbier-tyyppiset oluet ovat raikkaita, mutta varsin mauttomia verrattuna moneen muuhun olueen. Ne sopivatkin parhaiten kesäjuomiksi. Ehkä tunnetuin tällainen olut on Hoegaarden, jota myydään varsin laajalti myös Suomessa.

Lambic-oluet

Lambic-oluisiin ei ole lisätty hiivaa, vaan käymisprosessin käynnistävät panimoiden vinttien villihiivakannat. Tähän sopiva hiivakanta löytyy ainoastaan Belgiasta Brysselin lähistöltä. Nämä hapokkaat ja hedelmäiset oluet voivat säilyä jopa vuosikymmeniä, ja yksi pullo saattaa olla hyvinkin arvokas. Lambiceihin ei yleensä lisätä katkerohumalaa. Lambicin maku saadaan käymistynnyreistä ja hiivasta. Käymistynnyrit ovat usein vanhoja viininsäilytykseen tarkoitettuja tammitynnyreitä. Lambic-oluita on useita eri tyyppisiä. Suomessa ehkä tunnetuin näistä on belgialainen kirsikkaolut kriek. Tämä on valmistettu lisäämällä lambiciin kirsikoita. Ne jätetään kuukausiksi oluen joukkoon, jolloin kirsikan sokerit aloittavat uuden käymisen. Käymisprosessi poistaa sokerin, joten kriek on perinteisesti varsin hapan. Kun kriek pullotetaan, kirsikat poistetaan oluen joukosta. Kriek on yksi monista belgialaisista hedelmäoluista. Muita ovat esimerkiksi framboise, joka on tehty vadelmasta ja cassis, joka on valmistettu mustaherukasta.

Uusia makuelämyksiä

Esittelimme hedelmäoluista vadelmalla, viinimarjoilla tai kirsikoilla maustetun lambicit. Belgiassa olutta tehdään myös esimerkiksi banaanilla, mansikalla ja persikalla maustettuna. Eräät panimot myyvät lambicina hedelmäoluita, jotka on valmistettu teollisesti hyvin eri tavalla kuin perinteinen tapa on ollut. Joskus hedelmäisyys näihin oluisiin on saatu aikaan esimerkiksi hedelmäsiirapilla. Joskus myös lisäsokeria laitetaan lambicin joukkoon, jota perinteinen ohje ei salli. Faro on harvinaisempi oluttyyli, sillä siinä vanhaan lambiciin on lisätty fariinisokeria antamaan makeutta.

Gueuze on myös hyvänmakuinen lambic-olut. Se tosin jakaa runsaasti mielipiteitä. Moni ei pidä sen mausta lainkaan, mutta me voimme lämpimästi suositella sitä. Maultaan se on hapan ja kuiva, erittäin hedelmäinen. Joskus gueuzen tuoksua on kuvattu jopa navettamaiseksi. Oluelle tyypillistä on sen pitkä valmistusaika, juomakelpoista se on noin puolen vuoden käymisen jälkeen.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *